maanantai 23. maaliskuuta 2015

Jännittäjän elämä

Jännitys ja pelko. Kädet tärisee, hengitys salpautuu, ei tiedä mitä tehdä?
 
Pelko ja jännitys. Minulla on siitä omakohtaisia kokemuksia paljon, ja moni tuttuni varmasti sanoisi kysyessäni, että olisin melkein sairaalloinen jännittäjä. Vai miten on?
 
Olen kova stressaaja, myöskin perfektionisti. Näistä syystä luonnollisesti kova jännittämään, eikä siitä kovin usein ole ollut minulle hyötyä. Stressaan paljon koulusta ja kokeista, myöskin olen takertunut siihen mitä muut ajattelevat. Esimerkiksi jälkimmäiseen, mietin todella kauan laittaessani viestiä (en perheelleni, mutta muille) että tajuaako viestin saaja merkityksen oikein ja en kai kirjoittanut mitään väärää/tyhmää tms. En halua pyytää heti apua, ja jos en ymmärrä jotain turhaudun ennemmin kuin pyydän apua, toisaalta tietyissä tilanteissa olen kuitenkin älyttömän sinnikäs enkä anna helposti periksi.



Ensimmäisessä kuvassa jännitys on käsin kosketeltavaa, vuotiaalle Humpalle pallo on ihan ylitsepääsemätön asia ja ei ole muuta mahdollisuutta kuin perääntyä ja lähteä pakoon. Alemassa kuvassa pikkuinen varsa kerää voimansa ja uskaltaa töytäistä sitä. Haasteet on tehty voitettavaksi.

Tunne, kun selättää haasteen on hieno. Hevosharrastuksessa näitä on jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän. Itselläni Zindin jännittyneisyys tarttuu minuun ja yhdessä jännitämme niin , että hajoilemme molemmat joka toinen sekunti. Kerroin silloin siitä tamman omistajalle Monnalle, joka ymmärsi minua täysin. Zindi on todella vaikea, haastava ja välillä inhottavakin "pöllöillessään". Alkuaikoina Monnakin pelkäsi tuota tammaa, ammattilaiset ovat sanoneet tuolloin hevosen vielä tappavan ratsastajansa. Monna teki valtavan työn, tuli tonttiin useamman kerran viikossa, he tekivät paljon maastakäsin. Hevonen alkoi muuttua, nyt minä olen sen selässä viikottain. Tamma rauhoittui ihan valtavan paljon, mutta nyt sen vaatimattomat temput verrattuna 5v takaperin ovat minulle haasteita, pelottavia sellaisia.

Sateenkaari on Rinan mielestä pelottava.

Joulukuussa vajottiin aika alas Zindin kanssa. Luottamusta toisiimme ei ollut enää, eikä tammalla ollut mukavaa ratsastaa. Ratsastin siis koko joulukuun molempia hevosia, Monnan ollessa sairaslomalla. Zindi keräsi virtaa, kun ei saanut tarpeellista "läpiratsastusta", ei päässyt hyppäämään eikä maastoon, joka pitää hermot edes aisoissa. Herkkä tamma oli jännittäjän liikutuksessa pelkästään pikkuisessa maneesissa koulua. Tuolloin tipuin, monet kerrat oli pelottavan lähellä.

Vähitellen olen saanut (viime viikolla) rohkeutta hippusen lisää. Yhden kerran C-pääty oli niin pelottava, että mentiin useamman kerran 180 astetta toiseen suuntaan hiipimisen jälkeen. En suuttunut hevoselle, jatkoimme käynnissä ympyrällä niin kauan, että pystyin mennä siitä ohi pitkin ohjin kehuen. Tuo kerta toi kyllä niin hyvän mielen.

Itsellä ennen myöskin esteiden noustessa meno meni ihan sähläykseksi ja arvelen sen takia jämähtäneeni kolmeksi vuodeksi Cavallossa 60cm. Eihän minulle tietenkään nostettu, koska jos joskus se onnenpäivä tuli, että yksittäinen oli isompi niin hyppy meni ihan huonosti katseeni lukittuessa vain yläpuomin katselemiseen. Ratsastuskoulun tuntien ollessa ajaltaan ja muutenkin rajallisia, en koskaan päässyt näyttämään taitojani, sillä muutama eka hyppy jännitti niin paljon. Nykyään se estekorkeus ei juurikaan häiritse minua, toki jos Rasselle vaikea pysty on kasikympissä yht'äkkiä niin tullaan pohjaan kun en osaa päättää mitä tekisin. Mutta silti olen pääsemässä korkeuden tuijottelemisesta eroon.

Ensimmäiset muurin hyppäämiset olivat minulle vaikeita. Esteen ollessa massiivinen ja kasikympissä jämähdin ja kokenutkin hevonen alkoi epäröidä.
Hevosurheilussa pelkääminen tuntuu olevan tabu, josta ei puhuta avoimesti vaan sitä murehditaan yksin onnettomuuteen asti. Sitä, joka kertoo pelostaan pidetään nynnynä. En ei saisi olla näin. Kertomalla rehellisesti pelostaan toiselle, se voidaan yhdessä ylittää pienin harppauksin.

8 kommenttia:

  1. täällä ilmoittautuu yksi arkajalka, jonka mielestä 60 cm on oikein hyvä korkeus ;) terveisin marika, kiviä kaviouralla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että on kohtalotovereita :)

      Poista
  2. Mira mulla ihan sama juttu ja varsinkin kisoissa! Ennen tuntiakin usein valahdan spagetiksi tallin pikkutiellä ja nauran koska jännittää niin paljon kellä menen! Ja kisat!! Niissä mä jännitän ihan sikana! Varsinkin viime kisoissa mutta sitten kun kello soi koulukilpailuissa lähtömerkiksi, tulee mulla olo että nyt on kaikille näytön paikka! Et siis ole ainut ja tsemppiä sulle kesän kisoihin! :)

    VastaaPoista
  3. Mä en oo mikään kauhea jännittäjä, joten en voi samaistua, mutta tosi kivasti kirjoitettu postaus! :) Ja noi Humpan kuvat on ihanat! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä oot kyllä yks kylmähermoisimmista mitä tunnen, arvostan :) Kiitos, Humppa on aika rohkea pikkupoika ❤

      Poista
  4. Täällä myös ilmoittautuu yksi jännittäjä, varsinkin esteillä ongelman kanssa on painittu jo kauan ja vasta nyt alkaa hiljalleen löytyä varmuutta.
    Tosi kiva postaus, jännitys ja omat heikkoudet on asia, josta harva bloggaaja kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jep, montaa samanlaista ei ole tullut vastaan!

      Poista