Kouluharrastajasta kilparatsastaja

5 vuotta koulupainoitteisilla ratsastuskouluilla, 4 kertaa koulua, neljä kertaa esteitä, 4kertaa koulua jne. viimeisimmät neljä vuotta. Perusasioiden hiomista, esteillä linjoja, alle 60cm. Sen jälkeen vuokrahevonen puolivuotta. Sitten hypätään elämään, jossa vastuu hevosista on päivittäinen, huolehditaan loimista lääkintään ja murehditaan, kun niitä suitsia ei ehtinytkään putsata. Kilparatsastajan hevosenhoitajaksi, arvokkaat hevoset nuoren tytön käsissä. Hypätään kerran viikkoon, tullaan tonttiin välillä ja ratsastetaan monta kertaa viikossa(=joka päivä). Minusta aiottiin tehdä kilparatsastaja. Minusta, jolla oli muutama hyväksytty startti, ei palkintosijoja lähelläkään. Koulussa kylläkin ruusukkeita pari. Minä joka sanoin etten hyppää enää ikinä kisoissa tai tykkää esteitä.

Miten koen sen itse?

Matka tuntemattomaan, unelmaan vai kokemuksiin?

Pelkkä tuntiratsastaja en ollut, olen ollut hevosten lähellä jo kohdussa ja koko ratsastuskouluajan ratsastanut yksityisiä tuttujeni hevosia enemmän tai vähemmän. Poneista oreihin ja nuoriin vähän vanhempana. Liu'uttauduin porukkaan ensin Mairen kautta ja sain vähän "mainetta" tunnollisena, ahkerana tyttönä. Edes hyppäys nykyiseen tiimiin ollut valtava, vaikka toki hevoset olivat uusia ja erityisesti laadukkaita kilpahevosia. Kaikki tapahtui ja lähti sujumaan niin hiljalleen ja rauhallisesti etten tajunnutkaan oikein miten valtavasti tämä muuttaa elämääni. Lopetin keväällä Cavallossa, peruskoulu loppui. Hevosia alkoi tulla jo vähän joka suunnasta ratsastettavaksi ja tarjottiin ylläpitoon jne. Kehityin hirmu paljon lyhyessä aikaa ja kävin kisoissa. Siihen jäi koukkuun. Sitten tulikin laskukausi, kilparatsuni jäi saikulle 3 kuukaudeksi ja sitten myöhemmin jäi toinenkin koko loppukaudeksi.

Omani parantui, Zindi jatkoi saikkuaan toipuen hankkarista. Kiersimme lähialueen kisoja ja kehityin vielä nopeammin ja kvaalit saatiin kenttään. Lähdettiin Lapinlahdelle, joka kylläkin peruttiin sääolojen vuoksi. Ilmoittauduttiin Keravalle, päästiin sinne ja loukkaannuin. Ja loppukausi meni toipuessa.

kaikki kuvat c) Josefiina

Tämä on tullut varmaan sata kertaa täällä esille, mutta hienointa ehkä oli uusiin ihmisiin tutustuminen ja reissaaminen. Minut pienenä tunteneet nauraa nyt ääneen, sillä vielä 2014 vuonna olin todella ujo ja itseäni häiritsi epäsosiaalisuuteni. En ehkä vieläkään hölötä muiden joukossa vaan kuuntelen mielenkiinnolla minua kokeneempia ja osallistun jos koen sen tarvittavaksi. Mutta en enää välttele sosiaalisia tilanteita. Tähän on varmasti auttanut minun "rehaaminen" ympäri Suomea, eivaan olen kiitollinen rehaajille :)

Loppuvuoden ratsastin paria nuorta, "omani" liikutuksesta huolehdin itse päivittäin ja aika ei enää riitä lukion ohella ratsastaa enempää. Naapuri paikkakunnalla odottaa edelleen se elämäni hevonen, se ykkönen, vaikka kaikki luuleekin minun unohtaneen sen. Siellä asuu myös satulaan laittamani andalusia, tulevaisuuden lupaus koulupuolelle, tärkeän edesmenneen hevosen varsa ja hauska poni ja äärettömän tärkeä heidän omistajansa. Joka ikinen päivä mietin heitä, olen itselleni vihainen, kun en ole käynyt taaskaan x päivään. Cavalloon haluaisin irtotunnilla, moikkaamaan minulle hyvin tärkeäksi tullutta Pandaa. Matka, aika, koulu ja täällä hevoset rajoittaa. Myös erityisesti minä itse, jos en pääse kouluunkaan huonossa kunnossa.

Mutta hankalammaksi tätä tekevät myös nämä kaksi hevosta. Niistä on tullut niin äärettömän tärkeitä. Halla on se ykkönen, mutta se ajatus on välillä porautunut päähäni, että entä jos Rasse tai joku joskus meneekin Hallan ohi. Se stressaa ihan kamalasti ja kun oma 'liian kiltti' osa persoonallisuudestani pääsee valoilleen niin mietin itkuun asti sitä, mitä Halla ja Anu tästä ajattelisi. En uskaltaisi kertoa sitä kenellekään, kun en halua sanoa sitä ääneen itsekään. Toisaalta käy aina mielessä mitä Monna ajattelee, kun saan ratsastaa ja pitää kuin omanani hänen hevosestaan enkä pidä sitä edes tärkeimpänä elämässäni. Tiedän, että tämä on ihan pelkkää murehtimista, ei kukaan minua varmaan hylkäisi.

Olen ajatellut lähes aina poikkeuksetta, että en haluaa omaa hevosta, vaikka taitoa ja tietoa siihen alkaisi jo olla tarpeeksi. Sekin on vähän erilaista, kaikkihan haluavat oman hevosen jo lapsena? Kilpailemiseen ajauduin, en ole kilpailijasielu. Esteille ajauduin, olin ennen henkeenjavereen koulutuuppari. Olen tavoitteellinen harrastaja. Kisat ovat minulle aina välietappi, kuin näytön paikka ja oman tason tarkastelu. Haluan onnistua niin paljon, että mokaan sen takia. Koen Monnan olevan pettynyt puomiin, olisin halunnut, että hän saisi olla superylpeä. Silti -omaksi yllätyksenikin- aloin rakastamaan sitä fiilistä ja kilpailemista, siinä oli vaan jotain kiehtovaa. Mietin joskus ja useinkin itseasiassa maatessani kotona kipeänä, ratsastamatta päiviin ja hyppäämättä viikkoihin, että mitä jos me ei kisatakaan tällä kaudella Rassen vanhuuden takia. Tai jos päättäisin, että me käydään muutamissa tai jos en haluaisikaan enää ikinä startata. Viimeisen vaihtoehdon hylkäsin saman tien. Tuo muutama vuodessa ei kuulostanut päässäni pahalta, joka vähän huolestutti. Mitä Monna sanoisi, jos sanoisin useampiin vaihtoehtoihin ei ja haluaisin lähteä vain Myllykylään (paikkakunnallamme oleva ihana kisapaikka). Jos Rasse ei kisaisikaan enää olisiko se helpotus vai harmi.

En osannut vastata tuohon itselleni oikein mitenkään ennen kuin pääsin taas selkään viikon tauon jälkeen. Ja nyt se fiilis vain nousee, kun menimme eilen kavalettitreenin. Rasse on ollut niiiin hyvä, ja haluaisin heti hyppäämään. Helpotuin, että pääsin siitä kamalasta ajatuksesta etten haluaisikaan enää kisata. En ole edelleenkään eikä minusta varmaan tule aktiivikisaajaa, mutta haluan uusiin paikkoihin, kauas ja lähelle ja onnistua.

Ne tuplanollat ja kunniakierrokset odottavat minua vielä, niiden aika vaan ei ole ollut vielä.

Löytyykö teistä minun tyyppisiäni, tavoitteellisia harrastajia, vai kilpailijasieluja? Entä ratsastajia, jotka nauttivat vain harrastamisesta?