~200. postaus, lumirallia pallon kanssa ja ilman!

Eilen ja tänään on maastoiltu moneen otteeseen, vietetty aikaa mahtavien ihmisten kanssa (hevoset tottakai osana ;)) ja tehty kaikkea talleilla mitä keksiikään. Esimerkiksi Humppa 2v pääsi pelaamaan jälleen futista!

Olin siis pe-la Hallan ja kumppanien luona ja äsken palauduin "kotitallilta". Eilen ratsastin Hallan kentällä ja fiilisteltiin hölkkäilemällä ympäri kenttää. Tänään toimimme aamutallin jälkeen johtoratsukkona Humppa 2v:lle. Voi että miten järkevä se on! Toisin kuin H 11v... Humppa toisiaan tuli meidän perässä tosi nätisti ja käyttäytyi ihan älyttömän hyvin puoliverivarsaksi :) Silloin kun se tuli Saksasta niin se oli kyllä kiltti, mutta vähän varautunut ja arka, nyt se on ihan ääripää ja emme todellakaan silloin uskaltaneet ajatella, että käymme itse siellä selässä ensimmäisenä ja tällaisella menestyksellä! Mä odotan innolla, kun tämä saa lihasta ja pääsee oikeasti hommiin ja varsinkin, kun se on itseni alla joskus!

Saattelimme lapsen kotiin ja lähdimme kahdestaan Hallan kanssa maastoon. Anu ja Hannele neuvoivat minulle reitin, joka johtaa suoraan laavulle. Halla oli kamalan nihkeä kotoa poispäin menemään ja mielessä kävi myös, että onko se jostain kipeä. Ei ollut ainakaan enää, kun teimme laavulla uukkarin kohti kotia! "Jouduimme" hölkkäillä rauhallisesti aika paljon, sillä tilsat olivat riesanamme (ja estivät tämän päiväisen maaston Rassen kanssa, arhg!) . Luulen vähän, että tilsatkin veivät ruunan menohaluja. Menimme siis pelkkää peltoa pitkin muiden tekemiä polkuja pitkin kunnes pääsimme metsän laidalle ja jatkoimme jälkiä pitkin ja löysimme todella helposti maastoesteradan ja laavun. Oli kyllä aivan super ihana reitti!

Tosiaan, H heräsi päästessämme radan reunalle ja entisestään, kun tajusi pian kääntyvämme. Normaali reitti, jota käytämme yleensä on nyt hakkuupaikka, joten sitä ei porukka ole kovinkaan käyttänyt ja Halla tiesi palaavansa samaa reittiä.. Se hölkkäili itsekseen ja oli valtavan onnellisen näköinen. Laukkasimme pienen pätkän rauhallisesti pellolla ja nautin niin paljon- tuo hevonen on vain niin rakas minulle <3

Kun palauduimme kotiin, raukka oli talviturkkinsa ja lämpimän sään takia hikinen ja joi tallissa monta litraa lämmintä melassivettä ja jäi kuivattelemaan loimen alle, kun lähdin putsaamaan varusteita. Huomasi muuten, että kyllä hyvillä tuotteilla saa niin kiiltävää jälkeä aikaan varusteisiin, että putsaaminen oli ihan ilo! Kiiltämään jäi siis kolmet suitset, kahdet panssarit ja martingaalit sekä ajo-ohjat. Sillä välin naiset liikuttivat Väinön reellä ajellen sekä joutuessani lähteä Häjy jäi reen eteen. Kuulin, että Hiili oli päässyt vielä iltapäivällä samalle lenkille mitä teimme Hallan kanssa aamulla. Ihanat hevoset!

Kyytini lähti siis jo odotettua aiemmin kohti Kurikkaan ja jäin tallille. Plussakeli esti meidän ihanan maastoretken, sillä Rassella ei ole tilsakumeja ja muutenkin olisi riskialtista lähteä vanhalla hevosella liukastelemaan. Päädyimme käppäilemään tiellä ja Rasse tuntui onnelliselta edes tällaisesta pikku retkestä. Zindi pääsi kävelemään puoleksi tunniksi maneesiin ja se oli aivan pöljä. Ei typerä, sillä sain koko ajan pitää riimunnarua toisessa kädessä, mutta se hölkkäili ja loikki ja pomppi. Villi ja vapaa- ainakin lähes!

Huomenna Rasse saa pomputella vähän ja Zindi pitää vapaan. Aamusta iltapäivään lähden hoitajaksi Mapelle ja Sepolle heidän aluevalmennuksiin NURKille ja hepat saa liikuntaa sen jälkeen :)

Kouluharrastajasta kilparatsastaja

5 vuotta koulupainoitteisilla ratsastuskouluilla, 4 kertaa koulua, neljä kertaa esteitä, 4kertaa koulua jne. viimeisimmät neljä vuotta. Perusasioiden hiomista, esteillä linjoja, alle 60cm. Sen jälkeen vuokrahevonen puolivuotta. Sitten hypätään elämään, jossa vastuu hevosista on päivittäinen, huolehditaan loimista lääkintään ja murehditaan, kun niitä suitsia ei ehtinytkään putsata. Kilparatsastajan hevosenhoitajaksi, arvokkaat hevoset nuoren tytön käsissä. Hypätään kerran viikkoon, tullaan tonttiin välillä ja ratsastetaan monta kertaa viikossa(=joka päivä). Minusta aiottiin tehdä kilparatsastaja. Minusta, jolla oli muutama hyväksytty startti, ei palkintosijoja lähelläkään. Koulussa kylläkin ruusukkeita pari. Minä joka sanoin etten hyppää enää ikinä kisoissa tai tykkää esteitä.

Miten koen sen itse?

Matka tuntemattomaan, unelmaan vai kokemuksiin?

Pelkkä tuntiratsastaja en ollut, olen ollut hevosten lähellä jo kohdussa ja koko ratsastuskouluajan ratsastanut yksityisiä tuttujeni hevosia enemmän tai vähemmän. Poneista oreihin ja nuoriin vähän vanhempana. Liu'uttauduin porukkaan ensin Mairen kautta ja sain vähän "mainetta" tunnollisena, ahkerana tyttönä. Edes hyppäys nykyiseen tiimiin ollut valtava, vaikka toki hevoset olivat uusia ja erityisesti laadukkaita kilpahevosia. Kaikki tapahtui ja lähti sujumaan niin hiljalleen ja rauhallisesti etten tajunnutkaan oikein miten valtavasti tämä muuttaa elämääni. Lopetin keväällä Cavallossa, peruskoulu loppui. Hevosia alkoi tulla jo vähän joka suunnasta ratsastettavaksi ja tarjottiin ylläpitoon jne. Kehityin hirmu paljon lyhyessä aikaa ja kävin kisoissa. Siihen jäi koukkuun. Sitten tulikin laskukausi, kilparatsuni jäi saikulle 3 kuukaudeksi ja sitten myöhemmin jäi toinenkin koko loppukaudeksi.

Omani parantui, Zindi jatkoi saikkuaan toipuen hankkarista. Kiersimme lähialueen kisoja ja kehityin vielä nopeammin ja kvaalit saatiin kenttään. Lähdettiin Lapinlahdelle, joka kylläkin peruttiin sääolojen vuoksi. Ilmoittauduttiin Keravalle, päästiin sinne ja loukkaannuin. Ja loppukausi meni toipuessa.

kaikki kuvat c) Josefiina

Tämä on tullut varmaan sata kertaa täällä esille, mutta hienointa ehkä oli uusiin ihmisiin tutustuminen ja reissaaminen. Minut pienenä tunteneet nauraa nyt ääneen, sillä vielä 2014 vuonna olin todella ujo ja itseäni häiritsi epäsosiaalisuuteni. En ehkä vieläkään hölötä muiden joukossa vaan kuuntelen mielenkiinnolla minua kokeneempia ja osallistun jos koen sen tarvittavaksi. Mutta en enää välttele sosiaalisia tilanteita. Tähän on varmasti auttanut minun "rehaaminen" ympäri Suomea, eivaan olen kiitollinen rehaajille :)

Loppuvuoden ratsastin paria nuorta, "omani" liikutuksesta huolehdin itse päivittäin ja aika ei enää riitä lukion ohella ratsastaa enempää. Naapuri paikkakunnalla odottaa edelleen se elämäni hevonen, se ykkönen, vaikka kaikki luuleekin minun unohtaneen sen. Siellä asuu myös satulaan laittamani andalusia, tulevaisuuden lupaus koulupuolelle, tärkeän edesmenneen hevosen varsa ja hauska poni ja äärettömän tärkeä heidän omistajansa. Joka ikinen päivä mietin heitä, olen itselleni vihainen, kun en ole käynyt taaskaan x päivään. Cavalloon haluaisin irtotunnilla, moikkaamaan minulle hyvin tärkeäksi tullutta Pandaa. Matka, aika, koulu ja täällä hevoset rajoittaa. Myös erityisesti minä itse, jos en pääse kouluunkaan huonossa kunnossa.

Mutta hankalammaksi tätä tekevät myös nämä kaksi hevosta. Niistä on tullut niin äärettömän tärkeitä. Halla on se ykkönen, mutta se ajatus on välillä porautunut päähäni, että entä jos Rasse tai joku joskus meneekin Hallan ohi. Se stressaa ihan kamalasti ja kun oma 'liian kiltti' osa persoonallisuudestani pääsee valoilleen niin mietin itkuun asti sitä, mitä Halla ja Anu tästä ajattelisi. En uskaltaisi kertoa sitä kenellekään, kun en halua sanoa sitä ääneen itsekään. Toisaalta käy aina mielessä mitä Monna ajattelee, kun saan ratsastaa ja pitää kuin omanani hänen hevosestaan enkä pidä sitä edes tärkeimpänä elämässäni. Tiedän, että tämä on ihan pelkkää murehtimista, ei kukaan minua varmaan hylkäisi.

Olen ajatellut lähes aina poikkeuksetta, että en haluaa omaa hevosta, vaikka taitoa ja tietoa siihen alkaisi jo olla tarpeeksi. Sekin on vähän erilaista, kaikkihan haluavat oman hevosen jo lapsena? Kilpailemiseen ajauduin, en ole kilpailijasielu. Esteille ajauduin, olin ennen henkeenjavereen koulutuuppari. Olen tavoitteellinen harrastaja. Kisat ovat minulle aina välietappi, kuin näytön paikka ja oman tason tarkastelu. Haluan onnistua niin paljon, että mokaan sen takia. Koen Monnan olevan pettynyt puomiin, olisin halunnut, että hän saisi olla superylpeä. Silti -omaksi yllätyksenikin- aloin rakastamaan sitä fiilistä ja kilpailemista, siinä oli vaan jotain kiehtovaa. Mietin joskus ja useinkin itseasiassa maatessani kotona kipeänä, ratsastamatta päiviin ja hyppäämättä viikkoihin, että mitä jos me ei kisatakaan tällä kaudella Rassen vanhuuden takia. Tai jos päättäisin, että me käydään muutamissa tai jos en haluaisikaan enää ikinä startata. Viimeisen vaihtoehdon hylkäsin saman tien. Tuo muutama vuodessa ei kuulostanut päässäni pahalta, joka vähän huolestutti. Mitä Monna sanoisi, jos sanoisin useampiin vaihtoehtoihin ei ja haluaisin lähteä vain Myllykylään (paikkakunnallamme oleva ihana kisapaikka). Jos Rasse ei kisaisikaan enää olisiko se helpotus vai harmi.

En osannut vastata tuohon itselleni oikein mitenkään ennen kuin pääsin taas selkään viikon tauon jälkeen. Ja nyt se fiilis vain nousee, kun menimme eilen kavalettitreenin. Rasse on ollut niiiin hyvä, ja haluaisin heti hyppäämään. Helpotuin, että pääsin siitä kamalasta ajatuksesta etten haluaisikaan enää kisata. En ole edelleenkään eikä minusta varmaan tule aktiivikisaajaa, mutta haluan uusiin paikkoihin, kauas ja lähelle ja onnistua.

Ne tuplanollat ja kunniakierrokset odottavat minua vielä, niiden aika vaan ei ole ollut vielä.

Löytyykö teistä minun tyyppisiäni, tavoitteellisia harrastajia, vai kilpailijasieluja? Entä ratsastajia, jotka nauttivat vain harrastamisesta?

Itsenäistä treeniä

Moi! Me ollaan nyt treenailtu Rassen kanssa itsenäisesti taas maanantaista lähtien. Tänään meillä piti olla estevalmennus, mutta se jouduttiin siirtää lauantaille. Pääsin siis tosiaan maanantaina jälleen hevosen selkään viikon tauon jälkeen. Olin silti kerran ollut katsomassa hevosia parin minuutin ajan ettei ihan viikkoa tarvinnut ikävöidä ;) Mutta kyllä satulaan istuessa oli taas niin kotoisa fiilis, mutta samalla se oli vähän outoakin taas.

Monna oli mennyt Rassella koko viikon ja sen todella huomasi heti alusta lähtien, vaikka Rassella oli yksi vapaa alla. Se oli niin irtonainen ravissa ja hetken aikaa tehtyämme huomasin sen olevan paremmin tuntumalla. Aloitimme siis pitkien alkukäyntien jälkeen käynnissä ja hain vain tasaista rytmiä. Se ei saa kipittää, ja en saa tehdä kädellä mitään. Mulla on silti kamalan vaikea ymmärtää koska se on kiireinen tai pohkeen takana tai rauhallinen. Ravissa mentiin aluksi kokonainen kierros ja sitten kolmikaarista vähän väistellen muita. Mun kevennys oli ihan hukassa keskikropan heikkouden takia ja kevennyksen vaihtoja häpesin(näkikö joku) jokaisella kerralla. Ja vielä ravin ollessa nyt niin ilmavaa niin sain tehdä vielä enemmän pysyäkseni tasapainossa.

Maanantaina mentiin myös puomeja kolmikaarisella :)

Ja nyt olen jo sen verran sekaisin mitä tein minäkin päivänä niin kerron yleisesti. Maanantai meni siis vähän takaisin tuntumaa hakien, tiistaina vähän samoja juttuja ilman puomeja sekä kikkailtiin laukanvaihdoilla ja mentiin myös henemmän harjoitusravissa ja hevonen oli niin rento lopuksi, ai että! Keskiviikkona keskiaskellajeja, vastalaukkaa ja väistöjä.

Laukkaverkkaa olen tehnyt nyt niin, että esteistunnassa n.3-5min per suunta/jaksamiseni mukaan ja sen jälkeen vähän aikaa perusistunnassa laukaten ja sitten kävellyt, sillä en jaksa vielä jatkaa tästä työskentelemään ravissa/laukassa enemmän heti. Oikea laukka on ollut vähän huonompaa, mutta ei läheskään niin vaikeaa mitä ennen saikkuani. Joudun vain tehdä siinä enemmän itse, että saan hevonen pysymään takajaloillaan. Haastavammaksi tämän tekee vielä se, etten erota täysin etupainoisuutta rennosta niskasta. Oman kroppani ollessa vielä heikko niin välillä ollaankin menty vähän etupainoisesti hetki.

Eilen (keskiviikkona) mentiin myös keskiaskellajeja, joista pappa alkoi innostumaan. Aina väistön jälkeen se alkoi jo yrittää laukkaa, mutta ei kertaakaan pitkällä sivulla rikkonut laukalle! Sain ottaa vähän enemmän kädellä siirtyessä työskent. raviin ja siitä suoraa voltille harj.ravissa ettei hevonen päässyt lähtemään alta. Se ei ollut ihan niin hyvä (myöskin minä heikommassa kunnossa) ja menin vain ne voltit perusistunnassa. Loppuraveissa sain Rassea pidemmälle kaulalle, joka on tosi hyvä juttu ja edistää varmasti tulevia treenejä.

Viikonloppuna kävin moikkaamassa valkoisia (toinen siis tuleva ;)) <3

 Toivotaan, että lauantain pomputtelut onnistuu ja saatais katsottua ehkä jotkut kisatkin! Tai että edes kuski alkaisi voimistua ja tämä moodi säilyisi :)

Joskus vaan pitää olla

Koeviikko ohi, puoli lukuvuotta takana, hevoset Tampereella. Vietän siis neljä tallitonta päivää to-su, ja tänään olen vain ollut. Toisen kerran moneen kuukauteen, ehkä puoleen vuoteen.

Nukuin pitkään, jopa kahdeksaan 6 tunnin yöunien jälkeen. Meillä oli lukiomme ihana joulujuhla eilen yhteen asti, joten nukkumaan meno vähän viivästyi. Selailin somea, Hipposta lukien ja kuunnellen musiikkia melkein kymmeneen asti ja nousin ylös aamupalalle, josta jatkoin Netflixiin. Tämän jälkeen mentiin lenkille Zetan kanssa ja viihdyttiin lähes tunti ihanassa auringonpaisteessa, vaikka sula näkymä 19.12. näyttikin aika karulta. Suinkaan ei lenkkeilty reippaasti sitä tuntia, vaan menimme hetkeksi lepäilemään. Silti olo "lenkin" jälkeen ei itsellä ollut normaali, ensiviikolla verenkuvassa saadaan taas lisää tietoa, toivon niin ainakin.

Pitkästä aikaa "ehdin" myös miettiä juttuja. Tai siis annoin tilaa muullekin kuin filosofian käsitteille :P. Serkkuni kertoi vuosikatsauksessaan olevansa suorittaja ja välillä olin ihan huolissani miten se voi jaksaa. Tunnistin paljon samaa itsessäni ja pystyin samaistua tekstiinsä. Mulla vie koulu niin paljon aikaa, että muulle ei jää ihan niin paljon aikaa kun hänellä tuolloin, mutta teen välillä jopa ehkä liikaa yhdessä kouluhommien kanssa. Koulu, kaksi hevosta, blogi, sukulaiset, kaverit ja hevoset eri paikkakunnilla ja lainahevoset saattavat minut välillä kuilun partaalle ja joudun punnitsemaan mitä teen. Välillä on tullut hypättyä sinne kuiluun ja kaikki asiat tapahtuu minuutti aikataululla ja elämä tuntuu niin kontrolloidulta, ja perfektionistin vika tässä nyt vielä helpottaakin.. Yleensä kuitenkin kannattaisi peruuttaa kuilun läheltä ja miettiä hetki. Yleensä koulu ja sitten punaiset menevät edelle tai välillä(usein) toisinkin päin, vaikka kaikki sitä sanookin, että koulu ensin. Kavereita tapaan hyvinhyvin harvoin koulun ulkopuolella ja muualla asuvia aivan liian harvoin. Seuraavaksi tulee sukulaiset, joka on vähän mutkikkaampaa. Ja Halla. Maailman paras Halla <3 ja sieltä se ihana porukka, joka on tuntenut minut vauvasta lähtien.

En voi liikaa korostaa tämän hevosen tärkeyttä minulle. Me ollaan kasvettu yhdessä ja se on elämäni hevonen. Ainut mihin olen saanut suhteen mitä tulen saamaan hevoseen. Suurin pelkoni on se, että menettäisin sen suhteen. Ja muutenkin yhteydet siihen porukkaan mitä siellä asuu ja on. Halla on se ykkönen, punaiset ei ole menneet sen ohi eivätkä varmaan tule menemäänkään koskaan. Olisin joka päivä tai edes viikko valkoisen luona, mutta se on käytännössä mahdotonta, jos meinaan opiskella hyvin tuloksin, treenata kohti kisakausia yhdessä Rassen kanssa, pyytää aina äitiä kuskaamaan ja tuntuu, että huonossa kunnossa tai keppien kanssa se olisi turhaa, vaikka pelkkä hevosen näkeminenkin saa kyyneliin onnesta.

Asia meni vähän asian vierestä nyt, mutta vaikka tämä kaikki toiminta pitää hyvinkin virkeänä ja hyvin tuloksin, oli tämä päivä jotenkin niin rento. Ei minuuttiaikataulua, ei jatkuvaa kellon kyttäämistä. Tämä herkku ei jatku pitkään, sillä huomenna menen tapaamaan valkoista. Pitkästä aikaa. <3. Ja sunnuntai-iltana punkut tulee treeneistä takaisin ja loppuviikosta treenataankin jo 28.päivänä oleviin 1-tason kisoihin, joissa mennään 85cm ja 95cm.

Leirivideo-kooste!

 

Vihdoin sain aikaiseksi (ehdin) yli kahdestakymmenestä videosta tehdä koosteen.

 

Tuli ihan haikea mieli ja vielä kamalampi ikävä tuota valkoista kaveria <3 Sitä tärkeämpää ei ole tullut eikä tule vastaan varmaan koskaan, vaikka tuo yksi punainen onkin uskomattoman tärkeä minulle. Hallassa kuitenkin on sitä jotain ja se on enemmän minun tyyppinen hevonen luonnostaan. Olemme käyneet yhdessä ja erikseen uskomattoman matkan ja se toivottavasti jatkuu vielä kauan. Edelleen takaraivossa on se "motto", että jos joskus omaan hevoseen tulisi tilaisuus niin hetkeäkään miettimättä lähtisin kyselemään Hallaa.

c)Josefiina Maijala/Roosa Hirsimäki

Toki ikävä tuli myös meidän ihanaa Cavallo-porukkaa ja hevosia, siellä on vaan aina niin hyvä fiilis <3 

 

 



Haaste hevosbloggaajille

 

Kisaradalle-blogin Roosa, haastoi minut tähän ja toteutan haasteen mielelläni :)

 

onnellisuus. Meidän ensimmäinen aluestartti, 6.sija, 2sek päässä ihanneajasta.

 

rauhallisuus. Kerrankin punaiset paskiaiset olivat rauhassa, heilutteli häntää, laidunsivat kärpästen pöristessä. Kuvassa takana olevat kolme nuokkuivat. Ja nämä viisi rotua pv, shettis, vuonohevonen, trakehner ja FWB, kaikki sulassa sovussa.

ystävyys. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?

muistot. Tasan viisi vuotta ja kaksi päivää sitten.

yritteliäisyys. Meidän ensimmäinen "iso maastoeste", helpon sianselkä. Jännitti törkeän paljon, mutta yritin ja fiilis oli ihan mahtava <3

uskollisuus.

Haastan: Laukkalähestymisellä, Only sky is the limit, Behind the Mirror, Valokuvaus Tuulia N ja Kisaradalle

Omatekoiset suitset by Laukkalähestymisellä-blogi

Blogissa useampaan kertaan mainittu Josefiina Laukkalähestymisellä-blogista teki upeat suitset muutama kuukausi sitten ja Halla sai toimia mallina leirillä. Tässä "muutamia" kuvia tuokiosta, näitä pystyy selata vaikka kuinka monta tuntia, Halla <3

 

Tähän asti olleet kuvat Annin kamerasta :)

 

 

Oliko sinulla ehdotonta suosikkia näistä?
//Tämä postaus on ajastuksella julkaistu, tällä hetkellä olen ollut Lapinlahdella päivän! Postausta sieltä en kirjoittele erikseen, toivottakaa onnea meidän ensimmäisiin kenttiksiin 18.-19.7.! (equipe varmasti käytössä, menen siis harrasteen ;))