Joskus vaan pitää olla

Koeviikko ohi, puoli lukuvuotta takana, hevoset Tampereella. Vietän siis neljä tallitonta päivää to-su, ja tänään olen vain ollut. Toisen kerran moneen kuukauteen, ehkä puoleen vuoteen.

Nukuin pitkään, jopa kahdeksaan 6 tunnin yöunien jälkeen. Meillä oli lukiomme ihana joulujuhla eilen yhteen asti, joten nukkumaan meno vähän viivästyi. Selailin somea, Hipposta lukien ja kuunnellen musiikkia melkein kymmeneen asti ja nousin ylös aamupalalle, josta jatkoin Netflixiin. Tämän jälkeen mentiin lenkille Zetan kanssa ja viihdyttiin lähes tunti ihanassa auringonpaisteessa, vaikka sula näkymä 19.12. näyttikin aika karulta. Suinkaan ei lenkkeilty reippaasti sitä tuntia, vaan menimme hetkeksi lepäilemään. Silti olo "lenkin" jälkeen ei itsellä ollut normaali, ensiviikolla verenkuvassa saadaan taas lisää tietoa, toivon niin ainakin.

Pitkästä aikaa "ehdin" myös miettiä juttuja. Tai siis annoin tilaa muullekin kuin filosofian käsitteille :P. Serkkuni kertoi vuosikatsauksessaan olevansa suorittaja ja välillä olin ihan huolissani miten se voi jaksaa. Tunnistin paljon samaa itsessäni ja pystyin samaistua tekstiinsä. Mulla vie koulu niin paljon aikaa, että muulle ei jää ihan niin paljon aikaa kun hänellä tuolloin, mutta teen välillä jopa ehkä liikaa yhdessä kouluhommien kanssa. Koulu, kaksi hevosta, blogi, sukulaiset, kaverit ja hevoset eri paikkakunnilla ja lainahevoset saattavat minut välillä kuilun partaalle ja joudun punnitsemaan mitä teen. Välillä on tullut hypättyä sinne kuiluun ja kaikki asiat tapahtuu minuutti aikataululla ja elämä tuntuu niin kontrolloidulta, ja perfektionistin vika tässä nyt vielä helpottaakin.. Yleensä kuitenkin kannattaisi peruuttaa kuilun läheltä ja miettiä hetki. Yleensä koulu ja sitten punaiset menevät edelle tai välillä(usein) toisinkin päin, vaikka kaikki sitä sanookin, että koulu ensin. Kavereita tapaan hyvinhyvin harvoin koulun ulkopuolella ja muualla asuvia aivan liian harvoin. Seuraavaksi tulee sukulaiset, joka on vähän mutkikkaampaa. Ja Halla. Maailman paras Halla <3 ja sieltä se ihana porukka, joka on tuntenut minut vauvasta lähtien.

En voi liikaa korostaa tämän hevosen tärkeyttä minulle. Me ollaan kasvettu yhdessä ja se on elämäni hevonen. Ainut mihin olen saanut suhteen mitä tulen saamaan hevoseen. Suurin pelkoni on se, että menettäisin sen suhteen. Ja muutenkin yhteydet siihen porukkaan mitä siellä asuu ja on. Halla on se ykkönen, punaiset ei ole menneet sen ohi eivätkä varmaan tule menemäänkään koskaan. Olisin joka päivä tai edes viikko valkoisen luona, mutta se on käytännössä mahdotonta, jos meinaan opiskella hyvin tuloksin, treenata kohti kisakausia yhdessä Rassen kanssa, pyytää aina äitiä kuskaamaan ja tuntuu, että huonossa kunnossa tai keppien kanssa se olisi turhaa, vaikka pelkkä hevosen näkeminenkin saa kyyneliin onnesta.

Asia meni vähän asian vierestä nyt, mutta vaikka tämä kaikki toiminta pitää hyvinkin virkeänä ja hyvin tuloksin, oli tämä päivä jotenkin niin rento. Ei minuuttiaikataulua, ei jatkuvaa kellon kyttäämistä. Tämä herkku ei jatku pitkään, sillä huomenna menen tapaamaan valkoista. Pitkästä aikaa. <3. Ja sunnuntai-iltana punkut tulee treeneistä takaisin ja loppuviikosta treenataankin jo 28.päivänä oleviin 1-tason kisoihin, joissa mennään 85cm ja 95cm.